Elinvoimaa ja eloa

Posted on by
Reply

Yhteiskuntamme tarvitsee taloudellista kasvua, mutta globaalissa kontekstissa tämän kasvun seuraukset ovat akuutilla tavalla hälyttäviä. Tästä seuraa paradoksi – tarvitsemme kasvua, mutta samaan aikaan kasvun hillitsemistä (englanniksi ’degrowth’).

Tämä paradoksi johtuu osaksi vain mielikuvituksemme puutteesta. Ajatus kasvusta pelkistetään usein numeroihin, jotka voivat liikkua vain yhdellä akselilla, kuten koko Suomen bruttokansantuote. On paljon haastavampaa kuvitella jotain ihan muuta: yhteiskunta, joka ei ole vain jollain tavalla ’vähemmän’ kuin nykyinen, vaan perusluonteeltaan ratkaisevasti erilainen.

Antti Salminen ja Tere Vadén ovat viimeisen viidentoista vuoden aikana tehneet tärkeää ja uraauurtavaa työtä tutkimalla fossiilikapitalismin ilmenemistä suomalaisten kielenkäytössä ja arjessa. Heidän kirjasarjansa1 on käsitellyt ’fossiilisyntaksia’, josta olemme tulleet riippuvaiseksi, sekä hahmotellut tapoja tästä riippuvaisuudesta irroittautumiseen. Esimerkki fossiilisyntaksista on lause ‘tankkaamme ysivitosta bensa-asemalla’. Emme tiedä, mistä tämä kyseinen polttoaine tulee ja valtaosa meistä ei tiedä, millaisen prosessin kautta se on muuttunut ’ysivitoseksi’. Tästä huolimatta halvan ’ysivitosen’ saatavuus tuntuu monille meistä jokaisen kansalaisen perusoikeudelta, jonka haastaminen synnyttää voimakkaita tunteita.

Yksi kirjasarjan avaintermeistä on ’elo’, joka on osaltaan synonyymi elämälle, mutta myös laajempi ja avoimempi termi. Elosta koostuvat mm. ”vatsabakteeristo, koivukuja, karhunpentu, taloussihteeri, itiöemä, punajäärä ja koleraepidemia”2.

Miksi olemme päätyneet tilanteeseen, jossa energia ja elo ovat toisilleen vastakkaisia voimia? Miksi olemme riippuvaisia elolle tuhoisista ’energiapommeista’? Salminen & Vadén eivät tarjoa näihin kysymyksiin selkeitä tai yksinkertaisia vastauksia. Heidän kirjoituksensa ovat kuitenkin olleet tärkeä kimmoke sille, että organisaationi HIAP (Helsinki International Artist Programme) päätyi etsimään toisenlaisia toimintamalleja – toisenlaista ’eloa’. Tämä tapahtui pääasiassa vuosina 2018-2020 toteutetun spurtin aikana, jolloin oppaamme ja kumppanimme oli Hyrynsalmella sijaitseva Mustarinda-residenssi3.

Tavoitteenamme oli pienentää organisaation ekologista jalanjälkeä kolmeen alueeseen liittyen – ruoka, energia (sähkö, lämmitys) ja matkustus4. Ruoan suhteen teimme suoraviivaisen muutoksen: päätimme tarjota vain kasvipohjaista ruokaa. Energia oli aiheena haastava – emme pystyneet tekemään muutoksia suoraan itse, vaan jouduimme neuvottelemaan vuokranantajamme kanssa fiksumman energiajärjestelmän asentamisesta. Kolmen vuoden dialogin jälkeen tämä onnistui.

Yksi HIAPin päätehtävistä on kansainvälisyyden kehittäminen, joten matkustuksen päästöjen vähentäminen oli lähtökohtaisesti haastava ajatus. Tässä kuitenkin onnistuttiin, ja vaikutukset ovat olleet mielestäni pelkästään positiivisia. Matkustuskäytäntöjen muuttamisen kautta olemme saaneet ainakin aavistuksen erilaisesta ’elosta’.

Vuoden 2019 alusta lähtien HIAPin henkilökunta on lähtökohtaisesti käyttänyt ekologisia matkustusmuotoja, eli matkustunut maata ja merta pitkin. Olennaisin kulkuväline on juna, jonka ekologinen jalanjälki on murto-osa lentokoneeseen verrattuna.

Ekologinen matkustaminen on hitaampaa ja usein myös kalliimpaa. Tästä johtuen matkat on suunniteltava jo hyvissä ajoin etukäteen, ja niiden suhteen on tehtävä tarkempia valintoja. Matkojen kesto on yleensä noin 2-3 viikkoa, ja yhden matkan aikana vieraillaan useammassa kohteessa. Nämä ovat yksinkertaisia muutoksia, mutta ovat vastahangassa vallitsevan tehokkuusajattelun suhteen.

Yksi tapa hahmottaa toiminnassamme tapahtunut muutos on visualisoida se kartan muodossa. Aikaisemmin kartta HIAPin yhteistyökumppaneista oli sirpaleinen ja pistemäinen. Kartassa olivat kohteet jonne lensimme usein, ja lähiseudut jäivät katveeseen – me yksinkertaisesti vain lensimme niiden yli. Nyt HIAPin kartassa on enemmän rakennetta ja jatkuvuutta. Tiiviit dialogit ovat lähiseudulla ja lähimaissa – Ruotsissa, Tanskassa ja Baltian maissa. Junat kulkevat näiden maiden kautta, ja matkat tarjoavat mahdollisuuden säännöllisiin tapaamisiin ja parantavat ammatillisten dialogien laatua. Säännölliset kohtaamiset ovat johtaneet yhteistöihin, jotka on ollut mahdollista toteuttaa ekologisemmin.

Toinen kiinnostava muutos on ollut ammatillisen roolin ja yksityisen elämän rajan liudentuminen. HIAPin on mahdoton velvoittaa henkilökuntaa tekemään kahden viikon kestoisia työmatkoja. Nämä ovat mahdollisia ainoastaan, jos ihmiset itse kokevat ne mielekkääksi ja pystyvät järjestämään ajan näille matkoille. Tämä vaatii perheen tai lähipiirin sitoutumista ja osallistumista, ja he tulevat osalliseksi tätä muutosta. Uskon, että jatkossa tulemme tarvitsemaan yhä enemmän vastaavanlaista työn ja yksityiselämän yhteispeliä – niistä tulee ekologisesti kestävämpi kudelma, joka on vuorovaikutuksessa energian rytmien kanssa. Esimerkiksi sähkön saatavuus tulee jatkossa olemaan tärkeä kysymys, ja ”sähkö on tuoretavaraa ja sitä pitäisi mieluusti käyttää silloin, kun sitä sitä on paljon ja se on halpaa”5.

Henkilökohtaisesti ekologinen matkustaminen on lisännyt elämän laatua. Olen pystynyt suunnittelemaan kalenteriani paremmin, kun minulla on hyvä syy sanoa ’ei’ pikaisella varoitusajalla ilmaantuville matkaehdotuksille. Junassa matkustaminen on luksusta – on aikaa lukea, kirjoittaa, rauhoittua. Kun tähän tottuu, tuntuu ajatus lentämisestä yhä vastenmielisemmältä. Lentokoneen kiihdyttäessä kiitoradalla voi fyysisesti tuntea, kuinka on itse osallisena valtavan kerosiinimäärän polttamiseen.

Yksi tärkeä oppi on ollut se, että yksityishenkilöihin verrattuna organisaatioiden on paljon helpompi tehdä toimintaansa ekologisesta näkökulmasta merkittäviä muutoksia. Organisaatioille on luontevaa asettaa kunnianhimoisia tavoitteita ja näihin pohjautuen esittää vaatimuksia, ilman että heitä leimataan ’hankaliksi tapauksiksi’ tai ’ilonpilaajiksi’. Organisaatioiden puitteissa voidaan tarkastella kokonaisuuksia ja tehdä pitkäjänteisiä taloudellisia satsauksia, jotka olisivat haastavia yksityishenkilöille.

Millä tavoin tämä kaikki edellä kuvattu liittyy pamfletin pääaiheeseen, alueiden ja paikkakuntien vetovoimaan ja elinvoimaisuuteen?

Energia tulee olemaan jatkossa yhä enemmän paikallisempaa ja tiiviimmässä suhteessa säätiloihin, vuodenaikoihin ja luonnonolosuhteisiin. Suomessa parhaiten toimivat ratkaisut tulevat olemaan erilaisia kuin Ranskassa, Italiassa, Brasiliassa tai Kiinassa. Paikkakuntien tasolla on myös mahdollista tehdä paljon, ja tässä kulttuurilla on tärkeä rooli. Inspiraationa voi toimia esimerkiksi vuonna 2005 käynnistynyt Transition Network6, joka tuo yhteen paikallisia yhteisöjä jakamaan tarinoita ja vinkkejä fossiilisista polttoaineista irtautumiseen.

Luonto on paikallista, samoin luontokato. Kuten Tere Vadén toteaa, on luontokato poliittisesti vaikeampi ongelma kuin ilmastonmuutos. Poliitikot kaipaisivat tähän selkeää mittaria, mutta ”koska luontokato ei tarkoita vain yhtä asiaa, sellaista ei ole eikä tule. Yhtä mittaria ei voi olla, koska biodiversiteetti on niin monimuotoinen asia. Päättäjät toivovat, että tutkijat sanoisivat täsmällisesti, mitä tehdä. Kun yleispätevää neuvoa ei ole, tämä tulkitaan niin, ettei tiedetä, mitä pitäisi tehdä. Halutaan täsmällisyyttä ja kustannustehokkuutta luontokadon torjunnassa, ja kun sitä ei saada, ei tehdä mitään. Niin siinä sitten käy, että vaikka haluamme suojella luontoa, emme osaa”7.

Vaikka luontokato on monimutkainen ilmiö, on se paikallisella tasolla kuitenkin selkeää ja konkreettista. On tärkeää sanoa, että ”uhanalaisia ovat tämä metsä, tämä harju, tämä järvi”8. Tällä tavoin voimme toivon mukaan päästä kiinni kestävämpään, monimuotoisempaan ja rikkaampaan elinvoimaan ja eloon.

Tämä teksti on julkaistu kesäkuussa 2024 ilmestyneessä Elinvoimaa kulttuurista -pamfletissa.

1 Energia ja kokemus (2013), Elo ja anergia (2018), Merkitys ja ala-aine (2024)
2 Elo ja anergia (2018)
3 Mustarinda-seura ”kurottelee kohti jälkifossiilista kulttuuria yhdistämällä tieteellistä tietoa ja kokemuksellista taiteellista toimintaa”. https://mustarinda.fi/info
4 Post-Fossil Transition -hanke, https://www.hiap.fi/pofo/
5 Suomalaiset lataavat sähköautojaan ”väärin” – Matti Lipsanen kehitti pienen palikan, joka säästää selvää rahaa, Helsingin Sanomat, 28.6.2023. https://www.hs.fi/kotimaa/turku/art-2000009678917.html
6 Transition Network: https://transitionnetwork.org/stories/
7 Luontokato on myös ihmisen kokemusmaailman köyhtymistä, Image, 3.5.2024. https://www.apu.fi/artikkelit/luontokato-on-myos-ihmisen-kokemusmaailman-koyhtymista
8 Ibid

Kulttuurivirasto?

Posted on by

Lakiesitys opetus- ja kulttuuriministeriön virastouudistuksesta on lausuntokierroksella tammikuun loppuun asti. Yhtenä osana tätä uudistusta Taike (Taiteen edistämiskeskus) sulautettaisiin yhteen Kavin (Kansallinen audiovisuaalinen instituutti) kanssa, ja meillä oli jatkossa näistä kahdesta toimijasta muodostettu Kulttuurivirasto.

Esitysluonnoksessa on 115 sivua ja se julkaistiin juuri ennen joulua. Aikaa lausuntojen antamiselle on 31.1.2025 asti. Tämä on jo lähtökohtaisesti kyseenalainen tilanne – monitahoisen lakiesitykseen tutustumiseen ja kommentointiin ei ole varattu sen vaatimaa aikaa.

Lakiesityksen tavoitteena on “selkeyttää ja yhtenäistää opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalan virastorakennetta toiminnallisesti ja taloudellisesti tarkoituksenmukaisemmaksi kokonaisuudeksi siten, että virastoja on helpompi ohjata, ne ovat toiminnallisesti nykyistä selkeämpiä kokonaisuuksia ja niiden toiminta on yhteiskunnallisesti vaikuttavampaa”. On hankala nähdä, miten nämä tavoitteet toteutuisivat tällä lakiesityksellä. Kulttuurivirasto olisi jatkossa kahdesta hyvin erilaisesta toimijasta muodostettu konglomeraatti, jonka missio olisi epäselvä. Tämä mielestäni puurouttaisi toimintaa ja viestintää päätöksentekijöiden, organisaatioiden ja taiteilijoiden suuntaan.

Ote Taiken omasta lausunnosta: “Taiteen edistämiskeskus toteaa ensimmäiseksi, että Taiteen edistämiskeskuksen ja Kansallisen audiovisuaalisen instituutin yhdistymiselle ei tunnisteta toiminnallisia perusteita substanssitehtävien osalta. Virastojen nykyiset toiminnot ja toimialat eroavat toisistaan merkittävästi, eikä yhdistymisestä odoteta seuraavan merkittäviä hyötyjä.”

Virastouudistuksen kylkiäisenä halutaan myös merkittävästi muuttaa vertaisarviointia. Jatkossa vertaisarvioinnista olisi vastuussa asiantuntijapankki, jossa olisi noin 200-250 jäsentä. Uskoisin, että tämä järjestely voisi periaatteessa toimia hyvin. Vertaisarvioinnissa käytettyjen asiantuntijoiden määrä kasvaisi huomattavasti ja mukaan tulisi mahdollisuus käyttää varajäseniä, mikä helpottaisi jääviystilanteita. Esimerkiksi Belgiassa Flandersin alueella siirryttiin asiantuntijapankin käyttöön jo vuonna 2016 (lisätietoa Dirk De Witin presentaation materiaaleissa / Towards Smart Art Funding Seminar vuodelta 2019).

Ongelmallista virastouudistuksen nykyisessä nykytilanteessa on se, että:
A. Asiantuntijapankin jäsenten nimeämisestä ja toimintalogiikasta ei ole tehty tarkempaa suunnitelmaa
ja
B. Asiantuntijapankkia ei mainita varsinaisessa lakiesityksessä ollenkaan

KULTA ry:n lausunto on tästä aiheesta reippaan suorasanainen, ja lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:

“Kulttuurin ja taiteen edistämisen rakenteiden heikkous on sen sirpaleisuus – ja lähes jokainen sirpale on aliresurssoitu. Yhden isomman viraston syntyminen ei sitä muuksi muuta, sillä Taiken ja Kavin yhdistymiselle ei ole toiminnallisia perusteita, eikä mikään rakenne näytä sen ansiosta tosiasiallisesti vahvistuvan. Samaan aikaan järjestöleikkaukset halvaannuttavat ja entisestään sirpaloittavat taiteen edistämisen rakenteita, kun toimijat joutuvat suojelemaan ydintoimintojaan tai toimintaedellytykset katoavat kokonaan.

Keskeinen huoli virastouudistuksessa liittyy apurahoja koskevaan päätöksentekorakenteeseen. Kun päätökset keskitetään yhteen toimielimeen, se on rakenteena hauras varmistamaan kädenvarren mitta -periaatteen toteutumisen kaikissa oloissa. Yhdelle keskitetylle toimielimelle ollaan antamassa liikaa valtaa, jota se voi käyttää kumileimasimena tai ohittaa asiantuntijapaneelit tai antautua käsikassaraksi politrukeille.

Virastouudistuksen kylkiäisenä ei näin suurta periaatteellista paradigman muutosta pidä toteuttaa. Keskustelu taiteen autonomian rakenteista olisi pitänyt käydä kulttuuripoliittisen selonteon yhteydessä tai ylipäänsä laajasti taiteilijajärjestöjen kanssa.

Käytännössä uuden viraston johdon ja toimielimen nimeämisen kautta ministeri voisi halutessaan varmistaa, että hallitukselle mieluisaan taiteeseen saa rahoitusta. Kädenvarren mitta -periaate voi toki jatkossakin toteutua herrasmiessopimuksen varassa, mikäli poliitikot pitävät taiteen vapautta tärkeänä. Toki näin on jo nytkin. Taiteen autonomia lepää sen varassa, että valtaa käyttävät luottamushenkilöt ja viranhaltijat ovat siihen sitoutuneita.

Laissa olisi syytä kirjata asiantuntijapaneelien käyttö luonnosta velvoittavammaksi. Toinen autonomiaa takaava pohdinta on se, miten neuvosto nimitetään eli miten varmistetaan se, ettei neuvosto ole ministerin taskussa, vaan aidosti taiteen kenttää edustava asiantuntijajoukko ja sen nimitysprosessi avoin ja läpinäkyvä.

Taiteen vapauden eli autonomian pitäisi olla rakenteilla varmistettu. Eri Euroopan maissa on vertaisarviointia halvaannutettu tai jopa kansallisten laitosten johtajia vaihdettu vallanpitäjille myötämielisiin. Tämä ajan hengessä ja käytännössä oleva huoli on otettava vakavasti, ja pyrkiä niin vahvaan taiteen autonomian rakenteeseen, että demokratiamme kestää myös demokratianvastaisten voimien nousun.

Taiteen vapaus ja autonomia on säädetty perustuslailla, mutta se pitäisi erikseen turvata tällä nimenomaisella lainsäädännöllä. Nyt uusi laki mahdollistaisi sen, ettei vertaisarviointirakenteena paneelia ole pakko käyttää. Ymmärrämme tämän taustalla olevat lakitekniset syyt, mutta sen seuraukset voivat silti olla huolestuttavat. Työjärjestyksen varaan ei ole turvallista jättää näin paljon, eikä työjärjestyksen laatiminen ole avoin ja läpinäkyvä prosessi. Taiteen autonomia pitäisi turvata laissa ja tehdä rakenne, jossa autoritäärinen poliitikko ei pääse nimittämään mieluisiaan henkilöitä tekemään taiteen rahoituspäätökset.

Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestö KULTA ry esittää huolensa paradigman muutoksesta Suomessa: tieteen, taiteen ja kansalaisjärjestöjen autonomia on hapertumassa. Samankaltaisia muutoksia – esimerkiksi tehokkuuden ja vaikuttavuuden nimissä – ollaan toteuttamassa myös muilla toimialoilla kuin kulttuurihallinnossa. Esitämme aikalisää virastouudistuksen valmisteluun, jotta yksi länsimaisen demokratian keskeinen perusta eli taiteen autonomia voidaan turvata.

Tuemme myös saavutettavuuskirjasto Celian esitystä, että sen asema itsenäisenä toimintayksikkönä lisätään lakiin. Vammaisten kulttuuriset oikeudet on turvattava.”

Lakiesityksestä on tämän tekstin julkaisuun mennessä tehty yhteensä 25 lausuntoa, jotka nostavat esille myös muita tärkeitä huomioita. Kaikki julkaistut lausunnot löytää, jos klikkaa ruudun oikeassa laidassa olevaa tekstiä ‘Lausunnonantajia: NN’.

Selvyyden vuoksi: tämä blogipostaus on omaa henkilökohtaista pohdintaani aiheesta, Frame Contemporary Art Finland tekee lakiesityksestä erikseen virallisen lausunnon.

Threat, Is, Safety

Posted on by
Safety / June 2021

For me the most interesting artwork in Vallisaari was a work by Timo Viialainen, a work that is not a part of the Helsinki Biennial. Actually, the work no longer officially exists, it had to be dismantled to make room for the biennial.

Timo’s work consists of three words: Threat, Is, Safety. Timo carved these words into three stones on the bridge connecting Vallisaari and Kuninkaansaari. The rocks were arranged in a line reaching out to the sea. The audience had to use binoculars to properly see the last word, Safety.

The work comments on the many warning signs that can be found all around the Vallisaari island. The island is mostly a protected nature reserve, and it is also a former military training ground. For these reasons one should not enter the forest but observe it from a safe distance, from the wide roads that circulate the island. This is an unusual experience – in most of other nature trails in Helsinki (Nuuksio, Uutela, Vartiosaari, etc) one is actually walking inside the forest, smelling the aromas and feeling the rocks, roots and soil under one’s feet. The current heat wave amplifies the difference between these two experiences – in Vallisaari walking is exhausting, since one can rarely find cover from the sunshine. The wide empty tracks carved into the forest make Vallisaari a great place for taking photos for social media – for looking at nature instead of experiencing nature.

With his work Timo also wants to point out that an agenda to eliminate all threats is a futile one. A completely safe state is an artificial, isolated condition that cannot be sustained. For one to be safe in a long run one has to be ‘out there’ – involved, engaged, exposed, vulnerable. Threat, Is, Safety. Safety, Is, Threat.

Continue reading →

Case Stevns Klint – how to make a sustainability strategy that actually works

Posted on by

A couple of weeks ago I did my duty as a diligent cultural worker and took part in workshops to develop the art and culture vision for the Helsinki city and the sustainable tourism strategy for Suomenlinna.

In the Helsinki City workshop one of the slides said that ‘Art will get more space and oxygen’ and that ‘The city will change from a producer of art to a platform, supporter and enabler. The cultural field is supported holistically via ecosystem thinking.’

If this would actually happen (fingers crossed that it will!) then this would be drastic reversal of the policies of the city and the cultural ministry during the past years. For a long time the needs of the nimble and networked grassroot scene have been pretty much ignored, while to focus has been in building bigger bureaucracies with more top-down control and centralising the resources to a few big institutions.

The Suomenlinna workshop that took place on the same day was very inspiring, mostly because of the presentation about how Stevns Klint World Heritage site in Denmark had *failed* in realising their sustainable tourism strategy. They had produced a strategy document that seemed great, but then nothing actually happened. Here is how it failed (writing these since my photos of the slides are so low quality):

  • Wishful thinking – underestimated the effort needed
  • No common understanding of sustainable tourism, vision or goals
  • Not sufficiently anchored in individual organisations / planning (most organisations cannot suddenly take new obligations)
  • Meetings really only included formal key stakeholders
  • No systematic follow-up

The failure caused a lot of frustration, but the folks at Stevns Klint were able to turn things around and this is how they did it:

  • One year of monthly meetings
  • Getting to know each other
  • Defining who actually does what
  • Understanding what is sustainable tourism
  • What is really the joint vision and goals?

To me this sounds a bit like the process HIAP had with Mustarinda in the Post Fossil Transition project. We had to spend the first one year in monthly meetings (mostly internal ones, some were opened up as public events) to get a shared understanding of what we want to achieve, and to also to get an understanding of how different we are as organisations.

The concluding slide of Stevns Klint presentation featured their learnings:

  • It takes time and effort
  • Essential to have a joined understanding
  • Essential that key stakeholders take real ownership (throughout their entire organisation)
  • Essential to include and empower local community (commercial and non-commercial)
  • It is meaningful to work for a higher cause

In general the message of the Stevns Klint presentation was that a strategy is just a piece of paper, what matters is what actually happens.

Stevns Klint, Zealand, Denmark. Photo by Lisa Risager https://www.flickr.com/photos/risager/4525692589

(The original post on FB)

Timelab – Experiments with New Organisational Models

Posted on by

IMG_1438-timelab-outside
When I visited Timelab in 2012, it was a organisation which was working with two distinct communities: international artists, and a mostly local community of ‘makers’.

Since then, the Timelab core crew has taken a bold step further by radically changing the way they operate. The new organisational logic has been inspired by holocracy, alternative business development models, agile software development methods and various other concepts. This change has allowed many barriers to disappear – the artists and makers form one community instead of two, and there is a great amount of transparency in all the activities.

This blog post offers some glimpses to the way Timelab operates, based in the discussions I had with Eva de Groote and Evi Swinnen.

* * *

This is the Timelab manifesto (a rough translation):

Timelab gives examples of small and big changes. These inspire and trigger dialogue, and encourage development of new models. Timelab offers time and space for reflection on a complex society in transition. Continue reading →

Output, outcome, impact – measuring culture beyond numbers

Posted on by

I took part in an excellent Seminar on Measuring the Effect of Cultural Policy, organised by Nordic Culture Point in November 2013. The presentations highlighted how measuring culture is a complex affair, and cannot be simplified into crude numbers. It’s notable that most of the presenters in the seminar were economists and/or statisticians.

Here are some glimpses of the presentations:

In his introduction talk, Mikael Schultz set off with an example:

QUESTION: WHAT IS THE MEANING OF LIFE?

ANSWER: 42

It might very well be that the true answer to meaning of life is in fact 42. The problem is that we don’t know how to interpret this answer. The same goes for all numeric values – if they are used in isolation, they do not actually properly measure any quality. As noted in the event by Jaakko Hämeen-Anttila, since Aristotle we have known that it’s impossible to measure quality by quantitative means.

Here are a couple of slides that further illustrate the same point:
indicators

Continue reading →

What did I learn at Art of Hosting?

Posted on by

art-of-hosting-title-photoLast week I had a chance to participate in an Art of Hosting training in Otavan Opisto, Mikkeli.

The hosts did a fantastic job in making everyone feel welcome and establishing an open environment for learning. Actually, the first thing that the organisers made clear was that the participants would be the hosts, and we would be learning about hosting while doing it. The different tasks one could sign up for included Harvesting (documentation), Feng Shui (arranging & cleaning the space, organising food & coffee, etc), Check In & Check Out (tuning into learning sessions, and tuning out from them), creating the programme for the evening party and or course hosting the actual learning sessions.

I came to the event to learn some more facilitation methods (and to gain a better understanding of methods I’m already familiar with), but I actually learned something else – various frameworks for getting a better grip of the community learning process as a whole, and to understand the process of personal growth and how human-to-human communication works (or fails to work).

Continue reading →

The Unlikely Success of Pixelache Helsinki

Posted on by

pixelache-nyc2Pixelache 2003 NYC (live av performance on the rooftop of Gershwin Hotel. Photo by Antti Ahonen.)

(PART 1 of New Culture vs Old Structures)

Pixelache Festival was my main professional commitment for 10 years, from its inception in 2002 to year 2011. In the process of trying to establish Pixelache I learned a lot about the public funding system and below I will share some insights on how the system works – or rather how it does *not* work.

Hopefully this information will help some people to avoid banging their head against the wall as much as I did. Or hopefully they will at least choose the right wall.

Disclaimer – I’m no longer involved in the Pixelache organisation so all the thought below should be considered as my own personal views, not official statements by Pixelache.

* * *

1. THE BLACKMAILING/LOBBYING APPROACH

In year 2006 I was pretty frustrated (‘vittuuntunut’ in Finnish) with the situation of Pixelache Helsinki. It was the fifth year of Pixelache, and 12th year for me to organise events in Helsinki. Pixelache was really successful internationally – we were in the process of establishing chapters in various countries and had been invited to collaborate with many prominent events (ISEA, Doors of Perception, etc).

Unfortunately, we had not been able to get any funding for the work needed to put together the main festival in Helsinki. With great effort we had managed to scrape together money from dozens of different sources to cover some of the necessary basic costs, but there was no chance to pay anything for anyone for the actual production work. In comparison, the very first edition of Mal au Pixel (the French edition of Pixelache) received 7 times more funding than what we had in Helsinki.

In this situation I sent this email to ‘everyone’ – state art organisations, Helsinki City Cultural Office, cultural foundations and key people in Finnish media art scene. The email is in Finnish but the main point is that I made it clear that unless we received more proper financial support, the main festival would need to stop in Helsinki. This email was not just a tactical move, this was the actual reality we faced. During these years I spent most of my time abroad and only occasionally came back to Helsinki for a month or so to focus on Pixelache Helsinki planning/organising work. This had worked fine in the first couple of years but had been not been manageable (or in other words, was far too fragile and stressful) for a while already.

Continue reading →

New Culture vs Old Structures

Posted on by

k.fi.officekatastro.fi office, summer 1999 (photo by Juha Huuskonen)

After a long time of procrastination (a year or two) I’ll finally publish a few blog posts about the mismatch between new emerging culture and the established cultural institutions in Finland.

During the past 15 years (ever since katastro.fi did its first projects in Kiasma in 1998) I’ve been helping various grassroot projects to gain visibility and access to resources such as public funding. This has often been a paradoxical task, since most of the new, independent cultural projects have an uneasy relationship towards money, power and institutions. Continue reading →

The City State of Origamia

Posted on by

IMG_0099-straight-small
Crafting utopias at a Byzantine castrum on Brioni island, Croatia

At the Summit of Practical Utopias, our group (me, Miranda Veljačić / Platforma 9,81, Emina Visnic / POGON, Nik Gaffney / FoAM, Željko Blaće and Tim Boykett / Time’s up) developed an an utopia that would answer the question ‘How could citizens collectively make informed decisions regarding urban environment’?

We decided to call this utopia Origamia, referring to the capability of something to be transformed to many different forms. In Origamia, each citizen would at some point have to participate in decision making related to public affairs. This duty could be similar to civil service which exists in some countries, as an alternative to the compulsory military service. The decision making process would be based on some kind of version control system, perhaps similar to Github. Origamia would also give more power to young people (under 18 years old), so it would a kind of ‘pedocracy’.

Continue reading →